tiistai 29. joulukuuta 2015

Toiset tykkää äitistä, toiset isistä

Mä pyörin todella paljon somessa, seuraan monia blogeja, facessa olen päivittäin ja samoin instassa. Mun työt tapahtuu aika paljon koneen ääressä, joten luonnollisesti some on siinä käden ulottuvilla.. Mutta nyt on alkanut tulla ähky. Oon oikeastaan aika sekaisin mun ajatusteni kanssa, kun tykkään somesta paljon, mutta se myös ahdistaa. Se negatiivisuus ja kyräily. Argh!



Toisen hyvä olo ja onnistuminen ei ole sulta pois. Se että joku laihduttaa keinolla, jota sä pidät huonona, ei ole mitenkään sulta pois. Se että joku tykkää olla paleo, ei ole sulta pois. Somessa arvostellaan ihan jäätävän paljon toisia. Niin paljon, että mua ihan sattuu mahaan kun ajattelen niitä juttuja, mitä luen päivittäin. Oksettaa. Haukutaan, dissataan, nauretaan ja nostatetaan omaa naamaa. Mä en usko, että kukaan meistä on toista parempi. Ei ainakaan ne, jotka suuna päänä on dissaamassa muita aina ja kaikesta. Eikä nekään, jotka vaan taustalla hymähtelee. Tai ne jotka ei edes niitä lue. 

Kaikissa meissä on sama määrä hyvää ja pahaa, eriasia on että kuinka niitä käytetään. 

Joillekin on tosi luontaista olla iloinen, ystävällinen ja huoleton. Toisia se ärsyttää. Joillekin on tosi luontaista marista kaikesta, nähdä kaikessa vaan jotain vikaa ja keksii valituksen aihetta mistä vaan. Toisia se ärsyttää. 

Ja nyt mua ärsyttää ja paljon minä itse. Itse me ollaan hyvin pitkälti vastuussa omasta hyvinvoinnistamme ja voimme määrittää tosi paljon sitä, miten ja mistä asioista meidän päivät koostuu. Miksi mä sitten luen noita juttuja, seuraan ryhmiä tai palstoja joissa aina on joku jonka mielestä joku toinen tekee väärin? Miksi mä altistan itseni kaikelle sille negaatiolle, kun voisin vaan sulkea silmäni siltä. Kääntää selän ja katsoa sinne suuntaan mistä mä saan energiaa, voimaa ja hyvää oloa? En osaa sanoa. Jonkunlainen someriippuvuus se kai on. 

Jonain päivinä selaan facebookia enemmän ja joskus vähemmän. Joskus kuljen puhelin kädessä pöntöllekin ja joskus se on jossain, en edes tiedä missä. Heti kun se on siellä -en tiedä missä- olo on kevyempi, ei tarvitse seurata ja tykätä jokaista päivitystä eikä tarvitse lukea niitä surullisten ihmisten surullisia dissauksia. Mutta samalla ahdistaa. Entä jos jollain asiakkaalla on just nyt tärkeää asiaa? Entä jos tarhasta soitetaan? Entä jos entä jos.. Onkohan kellään muulla samanlaisia ajatuksia?   Mä en tykkää kun mun puhelin soi, siis se puhelun tai viestin ääni on rasittava. Tottakai se, että joku soittaa ja kaipaa mua niin on aina yhtä ihanaa, mutta pidän usein äänettömällä puhelinta Ihan vaan siksi että se ääni ei ole kiva. Sen sijaan sitten tarkistankin puhelimen kokoajan, onko tullut viestejä tai puheluita, koska en kuule kun niitä tulee. Ja näin ollen olen taas ihan kiinni kännykässäni. Melkonen oravanpyörä :D

En halua luopua facesta, instasta enkä blogeista, mutta jotain ratkaisuja mun täytyy tehdä. En halua ensi vuonna miettiä näitä samoja asioita. 

Sanotaan, että ne viisi ihmistä jotka on eniten sun lähellä, tekee eniten sut. Eli jos vietät paljon aikaa surullisten kanssa, se tarttuu suhun. Jos sun ympärillä on paljon vihaa, se tarttuu suhun. Jos ihmiset jotka sua ympäröi, on iloisia, positiivisia, hassuja ja uskoo unelmiinsa, nekin ominaisuudet tarttuu suhun. Valitse siis tarkasti kenen kanssa aikaasi vietät. 

Kuitenkin, uskon että myös somella on vahva merkitys tässä asiassa. Some määrittää ihan varmasti meidän mielentilaa päivittäin. Olen jo alkanut blokkaamaan mun feedistä sellaisia henkilöitä tai ryhmiä joista mulle tulee huono fiilis. Huomaan, että saan aika paljon ja usein painaa sitä "älä seuraa tätä ryhmää tai henkilöä". Kuitenkin näitä edelleen siellä feedissä on ja mua ihan yllättää se, kuinka paljon negatiivisuutta oikeesti meidän ympärillä on. Mä olen myös luonteeltani sellanen, että imen energioita paljon itseeni. Hyviä ja huonoja. Toisen hyvä olo tarttuu, mutta samoin huono olo. Ihan sama juttu se on somessa, imen ihan liikaa itseeni sitä negatiivisuutta ja haluankin siitä eroon. 

Olen pohdiskellut itseäni paljon. Miettinyt omaa muutostani, taustojani, läheisiäni ja kaikkien niiden vaikutusta mun minään. Toiset reagoi energioihin helpommin ja toiset ei niin helposti. 

Mä huomaan, että olen tämän vuoden aikana kasvanut tosi paljon ihmisenä. Ennen mun oli tosi vaikea katsoa ketään silmiin. Ahdisti ja tunsin itseni uhatuksi. Nyt huomaan, että yhä useammin saan itseni kiinni siitä, että katson muita suoraan silmiin. Ei mulla ole mitään salattavaa, mä voin katsoa silmiin ja mua saa katsoa silmiin. Samoin toisen ihmisen kosketus. Ennen mulle tuli tosi vaivautunut olo jos joku halasi mua (ei koske Jaria ;)). Nykyään halaaminen on ihan ok ja se tuntuu hyvältä. Toki tässä on vielä askelia siihen, että se tapahtuu luentevasti, saati että mä tekisin halialoitteen. Mulla on itseni kanssa levollinen ja hyvä olla. Mä tykkään itsestäni. Nautin yksinolosta ja kun katson peilistä kasvojani, voin sanoa että mä olen hyvä tyyppi. En kaikkien mielestä, mutta ainaki omastani ja se on jo aika paljon sanottu multa. Minä, joka olen itkenyt öitä ihan vaan siksi, että vihaan itseäni. Minä, joka olen perunut tapaamisia ja menoja koska mua kuvottaa minä. Nyt jos joku ei musta tykkää tai siedä mua niin voi voi. ;)



Mä olen miettinyt niitä viittä ihmistä joiden kanssa vietän eniten aikaa. Miettinyt, että onko ne ne ihmiset jotka haluankin siinä olevan, vai kaipaisinko niihin ehkä jotain muutosta. Uskon, että siihen ei ole yhtä ja ainoaa vastausta. Mun perhe on tottakai se kenen kanssa aikaa eniten vietän ja haluan viettää. Mutta muuten, ehkä ensi vuosi tuo siihenkin asiaan muutoksia. Ei liikaa suunnitelmia, mennään vaan virran mukana. Koitetaan nauttia jokaisesta hetkestä ja oppia joka päivä jotain uutta. Koitetaan kasvaa ihmisinä ja oppia hyväksymään nekin, jotka ajattelee eri tavalla kuin sinä. Loppujen lopuksi kuitenkin sä itse olet omasta tahdostasi niiden ihmisten kanssa, seuraat niiden juttuja ja imet niitä energioita, oli ne sitten positiivisia tai negatiivisia. 

Paljon törmään sekä somessa, että livenä myös siihen oman egon pönkittämiseen muiden varjolla. Joku sanoo että taas ollaan kipeinä, niin toinen jo sanoo että me ollaanki koko perhe oltu jo kaks viikkoa kipeenä. Yksi mainitsee, että kasvatin hienot kukat niin toinen jo mainostaa omaa puutarhaansa. Aina askeleen edellä muita. Ei näin! Ei sun tarvitse aina olla parempi kuin muut, ei sun tarvitse muistuttaa kuinka sulla on aina vähän rankempaa kuin muilla. Joskus voit vaan silittää olkapäätä ja sanoa, että ymmärrän. Tai että wau, hienosti tehty. Se antaa sulle ja sille toiselle paljon enemmän kuin uskotkaan.

Kaikki nämä ajatukset kertoo mulle itsellenikin, että pitkä tie on kuljettu. Paljon kiviä ja kantoja ylitetty ja alitettu, mutta eteenpäin on päästy. En todellakaan sano, että nyt mä olen valmis ja varmasti tulee päiviä kun unohdan kaiken tämän, mutta nyt on hyvä olla.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kun jaksoit kommentoida (: