tiistai 27. joulukuuta 2016

Koukussa

Tiedättekö sen tunteen kun mietitte jotain asiaa, se johtaa toiseen ja sit taas toiseen ja kohta mietit että miten mä nyt tätä päädyin miettimään. Mä tiedän, se kävi just äsken ja niistä ajatuksista tämä kirjoitus koostuu.


Sain joululahjaksi yhden aivan ihana voiteen ja mietin että oon nyt jo niin koukussa siihen! Olen aina kärsinyt siitä, että mun posket ja nenä punottaa. Tilanteessa kuin tilanteessa, mun naama hehkuu punaisena. Kuperoosaa vai miksikä sitä kutsutaan. Olen inhonnut sitä (ja toki inhoan edelleen) että on naama aina punanen teki mitä teki. Hirveät pakkelikerrokset saisin tunkea naamaani, että se peittyisi ja meikkaamisesta en tykkää. No, nyt se ongelma on ohi! Sipaisin pienen pienen määrän tätä poskilleni, ja kun seuraavan kerran kävelin peilin ohi, oli pakko palata katsomaan. Naaman väri oli ihan tasainen ja siisti! WTF! Olen hämmentynyt ja samalla tajusin, että oon niin koukussa. Aloin miettimään heti, että mitä ihmeen myrkkyä se oikein on, kun toimii noin hiton hyvin. Hymähdin. Tajusin, että mietin nyt itse samaa, kun mitä moni miettii Fitlineista. Onko ne jotain huumetta, kun toimii niin hyvin? Ehkä se on se, että harvoin minkään hyvän asian vaikutusta huomaa ihan hetkessä. Tiiättekö mitä tarkotan? Alkoholin juomisen tuntee kyllä heti, samoin varmaan on huumeiden kanssa ja ehkä tupakankin kanssa? Mutta se että syöt terveellisen aterian, juot vettä, käytät hyviä rasvoja (sisäisesti siis)  jne niin harvoin niistä tulee sellasta välitöntä vaikutusta? Vaikea nyt selittää mitä ajan takaa, ehkä joku tajuaa?

Olen siis kuullut monesti saman lauseen; En mä viitsi käyttää noita Fitlineja, koska niistä tulee niin hyvä olo enkä halua jäädä loppuelämäksi koukkuun siihen.. TÄH? Et halua voida hyvin loppu elämääsi vaan mielummin kärsit hiukan siitä ja tästä vaivasta? Ei mene mun jakeluun. :) Mutta joo, tosiaan saman ajatuksen kohtasin itse tuon voiteen kanssa. Nyt oon loppu elämäni koukussa siihen. Mutta mitä sitten? Jos se saa mun olon paremmaksi, niin toki mä haluan olla siihen koukussa! Ihan niinkuin Fitlineihin. Mä olen voinut viime vuodet paljon paremmin, kun keho saa ravinteita mitä se tarvitsee :)

No näistä ajatuksista taas mentiin seuraavaan.. Aloin miettimään, että en mä voi kirjottaa blogiin, että olen voinut paremmin kun koskaan, en ole sairastellut ym ym, kun parhaillaan olen pahan influenssan kourissa. Mutta voinpas, olen ensimmäistä kertaa elämässäni näin kipeä. Ihan sama onko mulla Fitlinet vai ei, niin nyt kävi näin. Tästä tulemme siihen, että ei ne tosiaan ole mitään ihmepulvereita jotka parantaa sen ja tän ja ton ja enkelit lentää sun uniin ja yksisarviset syöttää sulle hattaraa. Ei, ne takaa vaan sen, että keho saa mitä se tarvitsee ja kun se saa mitä se tarvitsee, se voi paremmin. Jos jotain muuta odotat, niin ne on markkinoitu väärin sinulle. 

Jäin sitten pohtimaan myös ,että miksiköhän olen nyt kipeä. Ja rehellisesti, uskon että se johtuu kohtuullisen stressaavasta syksystä. Olen todella kovasti hakenut omaa paikkaani, suuntaa mitä kohti mennä ja miettinyt mitä mä haluan. Mikä tekee mut onnelliseksi ja mitkä on mun unelmia joita kohti haluan mennä. Aika diipeissä vesissa olen siis ollut menneet kuukaudet ja tottakai kaikki kehoa kuormittava ylimääräinen kura, koettelee kehon jaksamista. Oli sulla millaset tahansa mömmöt, niin joskus vain liika on liikaa.  Joka tapauksessa uskon siihen, että kun olen tälläisen sairastelukierteen kourissa ollut jo ties monettako viikkoa, niin Fitlinet on syy siihen, että en ole vuoteen oma 24/7 kuten olen monen kuullut olevan. Olen jaksanut arjessa suht hyvin, ja vaikka aina ei ruoka maistu niin ainakin ravinteita mun keho saa. Se ei voi ainakaan pahentaa tilannetta. Niinkuin yleensäkin. Jotkut sanoo, että en huomaa mitään ihmeellistä noita käyttäessä. No mitä sä odotat? Jos sä odotan ihme parantumista, enkelikuoroa ja kymmenen kilon laihtumista ilman muita muutoksia niin totta, nämä edelleenkään ei ole taikapölyjä, lääkkeitä eikä huumeita. Nämä on vitamiineja, kuituja, maitohappobakteereja jne jotka on keholle elintärkeitä. Joka päivä. Kipeenä ja terveenä. Sohvaperunana, raskaana ja treenatessa. Vanhana ja nuorena. Keho tarvitsee ravinteita jotta se toimii parhaalla mahdollisella tavalla jokaisessa tilanteessa ja siitä syystä mun valinta on Fitline. 

Ensi vuotta kun ajattelen, se on toivoa täynnä. Haluan olla balanssissa, seesteinen ja tyytyväinen. Haluan olla terve, energinen ja läsnä. Haluan saavuttaa mun unelmia ja meinaan tehdä töitä niiden eteen. Haluan tuntea ensi vuoden lopussa, että olen tehnyt parhaani, Antanut kaikkeni. Ollut paras mahdollinen minä. Tule jo ensi vuosi <3 

Ps. Tuota Exuviancen voidetta saa ainakin Helsingistä Kauneushoitola Brave Beautystä sekä Hangosta Kauneushoitola Eija Räisalta. Ja ei, tämä ei ole maksettu mainos :)

Pps. Fitlineja saa ainakin minulta :) Tämäkään ei ole maksettu mainos. 


Kata

perjantai 29. tammikuuta 2016

Mitä elämä on mulle antanut?

Juttelin tuossa yhden ystäväni kanssa, aloin imuroimaan ja nyt istun tässä kirjoittamassa villasukat jalassa. Jotkut teistä ehkä ymmärtää miksi mainitsin imuroinnin ja villasukat, hauska sattuma ;) Joillekin noi kaks asiaa kuulemma on sellasia asioita, jotka saa ajatukset virtaamaan. I feel you <3

Ystävä jonka kanssa juttelin, on mun työkaveri, tiimikaveri, treenikaveri, todella hyvä ystävä ja kilpailija. Jep, kuulostaa ehkä hassulta, mutta niin se menee täällä pelottavassa verkostomarkkinoinnin maailmassa. Saattaa käydä niin, että sun kilpailijasta tuleekin sun paras kaveri. Tai parhaasta kaverista tulee sun kilpailija. Sekin on mahdollista, en tosin ole sellaista kokenut enkä usko että niin tulisi käymään mun kohdalla. Selvennä kohta, että miksi näin uskon.

Kuitenkin, jäin pohtimaan kaikkea mitä puhuttiin ja muitakin juttuja jotka on ollut nyt viime päivinä pinnalla.

VER-KOS-TO-MARK-KI-NOIN-TI

Todella pelottava asia. Mielipiteitä herättävä asia. Todella vahvoja mielipiteitä herättävä asia.

Mahdollisuuksia antava asia. Todella suuria mahdollisuuksia antava asian.

Miksi se sitten pelottaa? Mä en itse ihan varsinaisesti osaa edes sanoa, että miksi se aiheutti mulle kylmiä väreitä jokunen vuosi sitten. Ehkä suomessa on joskus ollut pinnalla joku pyramidihuijaus johon liittyy myös verkostomarkkinointi? En tiedä, mua ei kiinnostanut edes. Mä vaan välttelin sitä asiaa, koska kaikki muutkin teki niin.. Go with the flow vai miten se meni?

Kuitenkin nyt, vuonna 2016 kun istun tässä kotona koneen ääressä, voin sanoa että se on antanut mulle mun elämän, jota olen koko elämäni ajan etsinyt. Nyt kerronkin, että miksi mä olen sitä mieltä.

Elämäntapa.

"Joskus aikoinaan mut pyydettiin mukaan yhteen toiseen verkostomarkkinointi juttuun mukaan. Olin ja kävin niiden tilaisuuksissa, mutta tuli sellanen olo, että apua. Ihan kun olisin astunut jonkun lahkon illanistujaisiin. Mulla oli epämiellyttävä olo enkä oikein tiennyt miten päin olisin. Esitin ehkä vähän kiinnostunutta, mutta ikinä en kenellekään kertonut että olis sellaisessa ollut. Siellä puhuttiin siitä, että toi pitää olla sun elämäntapa. Ei voi olla muuta. Se vähän särähti korvaan, onhan mulla kuitenkin muutakin..

No, onhan meillä PM:lläkin nämä tapahtumat. Yhteiset tapahtumat missä oksennetaan sateenkaaria ja kaikki on niin siistii. Tollasia kommentteja toisinaan kuulen ja kyllähän sitä saa itse kukin pitää välillä hatusta kiinni kun meno yltyy melko villiksi. Kuitenkin, siellä mä voin olla ihan vaan mä. Voin olla hiljaa taustalla ja silti mut hyväksytään. Ainakin musta tuntuu siltä. Mun ei ole pakko oksentaa sateenkaaria, mutta joskus musta oikeesti tuntuu siltä et tää on vaan niin siistii! Mietin noissa tapahtumissa usein, että missä muussa duunissa on tollanen yhteishenki? Missä muussa duunissa sun jokaista pientäkin saavutusta fiilistellään ihan kympillä? Ja ei, et voi snoa että tottakai tuolla tehdään niin, että sulle saadaa olo että oot tärkee ja tekisit lisää rahaa sun pomolle. Eiks se abaut sama tavoite ole missä tahansa firmassa, sillä erolla, että vm:ssä sua kiitetään ja normi firmassa sut unohdetaan.

-Edelleen korostan, että mun kirjoitus on kärjistettyä. Älä vedä hernetä nenään vaikka mä vähän ravistelenkin :) -

No joka tapauksessa, tää yritys jolle mä teen työtäni, on jollekin enemmän elämäntapa ja jollekin vähemmän. Mulla suhde menee aika fifti-siksti. Alussa ajattelin, että tästä ei todellakaan tule mun elämäntapa ja asia joka on kaikessa mukana. Tästä tulee vaan mun työ.

Nyt olen ehkä hiukan erimieltä. Hyvinvointi, hyvä olo, unelmat, itseensä uskominen, positiivisuus, kannustaminen ja energisyys. Jos noi on mun työtä niin ne on myös mun elämäntapaa nykyään. Mutta ei, ei se että mä vaan myyn myyn myyn, suosittelen, suosittelen, suosittelen ja suosittelen sekä käännän kaikki keskustelut fitskuihin ole mun elämäntapaa. Tottakai ne liittyy paljon kaikkeen, mutta ei niin että mulla ei olis muuta. Mä käyn ihan normaalisti salilla, ruokakaupassa, anoppilassa, lomalla, vanhempainilloissa ja lenkillä ilman että myyn ja suosittelen. Teen ruokaa, pesen pyykkiä, imuroin, katon telkkaria ja selaan facebookia ilman että fitskut on kokoajan mielessä. Nään mun tiimikavereitakin toisinaan ihan ilman että puhun sanaakaan fitskuista."

Kilpailu.

"Suomessa on jo jonkun verran ihmisiä, joiden polku on johtanut vm:n pariin. On niitä jotka tekee samaa kun mä, samassa yrityksessä kuin mä ja on niitä jotka tekee jossain ihan muussa firmassa samaa kuin mä. Onko ne sitten mun kilpailijoita? Ei. Ne on mun työkavereita, tiimikavereita ja kollegoja (vai kollegoita?)

Mutta mikä eroaa tässä normaaliin työpaikkaan ja työkavereihin on se, että mä voin vapaasti valita kenen kanssa teen enemmän ja kenen kanssa vähemmän. Joidenkin kanssa kemiat osuu tosi kohdilleen ja joidenkin kanssa välttämättä ei. Normaalissa työpaikassa sä teet töitä just sen duden kanssa joka siinä sattuu olemaan, eikä sitä voi kyseenalaistaa. Verkostomarkkinoinnissa me ollaan kaikki ihan oman itsemme herroja ja voidaan kerätä siihen omaan tiimiin niitä kenen kanssa kemiat natsaa tai napata siitä naapuritiimistä se kenen kanssa kemiat natsaa ja kehitellä kaikkea yhdessä. Oon aika varma, että vaikka mun tiimissä on paljon sellasia, jotka on ajautunut mukaan ihan jotain muuta tietä, eikä mun tiimi koostu vaan niistä jotka on aina ollut mun elämässä, niin silti ne jotka on mun tiimiin tullut, on tullut siihen tarkoituksella. Meillä on hyvä porukka ihan erilaisista taustoista, mutta silti meillä on joku mikä meitä yhdistää.

Halu auttaa muita. Rohkeus heittäytyä johonkin uuteen ja erilaiseen. Usko siihen, että vm on mahdollisuus, ei uhka.

Kaikessa ei tarvitse aina olla kilpailemassa. Toisen menestyminen ei ole sulta pois. Tai no, ehkä joo on jossakin tilanteessa, mutta ei verkostomarkkinoinnissa. Kaikki tekee parhaansa, kaikki saa tehdä asiat niin kuin itse osaa ja näkee parhaaksi tavaksi ja kuitenkin ainakin mulla on aina sisimpänä ajatuksensa se, että haluan että muutkin voi voida paremmin. Ihan sama onko se mun tiimissä, vai sun tiimissä, kunhan se saa mahdollisuuden."

Hyvinvointi.

"Mä olen aina ollut luonteeltani aika laiska. Tykännyt mennä sieltä mistä aita on matalin ja kulkenut sitä tietä joka on ollut tuttu ja turvallinen. Mä olen aina ollut huono nukkumaan. Mulla on aina ollut tosi ärsyttävä vatsa. Kipeä ja turvonnut. Mä olen itkenyt, kun mun päätä on särkenyt päivittäin. Mun kynnet on ollut kuin kasa ohutta paperia. Iho kuiva ja hilseilevä. Mun mieli on ollut tosi ailahteleva ja olen kärsinyt masennuksesta. Asiat on tuntunut tosi vaikeilta ja ahdistavilta. Jatkanko listaa vielä? Ehkä mun ei tartte, tiedätte ehkä mistä puhun. Tiedätte, koska ehkä itsekin olette kokenut samaa? Tai ainakin olette nähnyt jonkun, joka ei voi hyvin? Jota väsyttää aina tai särkee päätä jatkuvasti?

Take care of your body it's the only place you have to live.

Toi lause ei merkinnyt mulle ennen yhtään mitään. Nykyään se on mun mielessä joka päivä. Sekä itseni kautta, mutta myös asiakkaideni kautta. Tiedättekö, ei ole parempaa tunnetta kuin se, että kuulet kuinka jollakin on sinun ansioista parempi olla itsensä kannsa. Oli se sitten henkisesti tai fyysisesti tapahtunut muutos, aina yhtä huikea tunne. Mun työllä on merkitys. Mulla on merkitys. Tätä mä olen odottanut. Mulle merkitsee ihan äärettömän paljon se, että koen olevani hyödyksi. Ja mä voin olla hyödyksi, koska voin itse hyvin. Mä olen saanut itseni kuntoon, miksi en antaisi samaa mahdollisuutta myös muille?"

Ystävyys.

"Mulla ei ole koskaan ollut kauheasti kavereita, oon vähän sellanen erakko ja viihdyn mielummin yksin kuin huonossa seurassa. Nuorena mulla oli aina se yksi tai ehkä kaksi parasta ystävää ja loput oli kavereita. Näiden parhaiden kanssa vietin aikaa lähes pakonomaisesti. Halusin olla vain ja ainoastaan niiden kanssa ja jos niillä sattuikin olemaan jotain muuta niin mökötin sitten yksin. Vähän kärjistettyä, mutta abaut kuitenkin ihan paikkaansa pitää tuokin asia. En osannut olla porukassa, ilman että joku siitä oli ns "mun" kanssa. Kun nyt luen tota kirjoittamaani, kertoo se aikalailla suoraan sen, että itsetunto oli ihan nollassa.

Tänään mun elämässä on aika paljon enemmän ihmisiä. Ja mä viihdyn niiden kanssa! Ensin tossa imuroidessa mietin, että en mä voi sanoa että verkostomarkkinointi on tuonut mulle uusia kavereita, koska eihän se oo. Nää kaikkihan on mun kavereita, kunnes tajusin että ei ne aina oo ollut. Ne tyypit, kenen kanssa eniten tätä teen, on ollut ihan tuntemattomia mulle vielä pari vuotta sitten. Ja nyt mä en edes tajua, että ne ei ookkaan ollut mun elämässä aina. Ja kyllä, myös ns normaalissa työpaikassa sä voit ystävystyä sun työkavereiden kanssa, mutta silti väitän että se on aika harvinaista. Voin olla väärässäkin, mutta puhun vain omista kokemuksistani.

Ympäristö.

"Julkinen paine on aika kova. Se voi musertaa sut ihan kokonaan. Mietitään esimerkiksi koulumaailmaa. Väitän, että aika moni nuori alkaa polttamaan tupakkaa, koska muutkin tekee niin. Se on cool. On pakko sulautua joukkoon että on jotain. Jos sä teet eri tavalla, sua saatetaan syrjiä ja kiusata. Koulumaailma on sellanen maailma, joka aika pitkälti määrittää sen millanen sä olet. Ja millanen sä saat olla. Millon sä oot hyväksytty ja millon nolo. Taas se sama, go with the flow niin kaikki on hyvin.

Vähä sama juttu se on ihan aikuisenakin. Tee jotain eritavalla, massasta poiketen niin takaan että saat kyllä kuulla siitä. Lähdeppä mukaan verkostomarkkinointiin, niin sä olet hullu, tyhmä, vietävissä oleva aivoton aasi. Sua varotetaan ja sulle nauretaan. Sua pelotellaan ja kerrotaan kauhukuvia. Been there, done that. Kaikkea olen kuullut ja monet naurut saanu naamaani. Mä olisin voinut antaa sen vaikuttaa muhun. Olisin voinut jättää leikin kesken ja palata sinne päiväkotiin töihin, josta mä en nauttinut, mutta ei kukaan ainakaan haukkunut. Päin vastoin, sillonhan mä olin kunnon kansalainen kun tein oikeita töitä. Mutta ensimmäisen kerran elämässä mä päätin tehdä toisin. Päätin tehdä niin kuin mun sydän sanoi. Päätin kuunnella itseäni ja uskoa itseeni. Monta kertaa on ollut usko koetuksella ja olen meinannut heittää hanskat tiskiin. Mutta kuitenkin mä olen nyt tässä, selkä suorana voin sanoa ylpeänä, että joo, mä teen verkostomarkkinointia ja olen siitä hemmetin ylpeä."

Raha.

"Mä olen aina haaveillut paljon. Mulla on ollut tosi isoja unelmia. Tiedättekö sellasia, että voi kun voisin joskus mennä kauppaan ja ostaa sieltä just sitä mitä haluan, eikä sitä mikä on halvinta. Tai että voisin joskus ostaa heräteostoksena paidan, joka on tosi hieno. Tai että voisin ostaa lapsille ne legot mitä ne vinkuu kaupassa, mutta mitkä maksaa liikaa. Entä se, että vois joskus lähteä reissuun ihan vaan siks kun huvittaa.. No okei, bemarikin on haaveissa ja unelmissa ollut aina ;) Sulle ehkä pieniä haaveita, tai ehkä jopa jokapäiviäisiä itsestäänselvyyksiä, mutta mulle ei ollut. Päiväkodissa ilman koulutusta sijaisena ei ole palkka ihan hirveen iso. Ei ollut kampaajanakaan. Eikä ruokakaupassa, eikä eteispalvelussa eikä aulapalvelussakaan. Perus pieni palkka, jolla just ja just pärjäs. Mä en vaan ole koskaan nähnyt itseäni istumassa koulun penkillä montaa vuotta, opiskelemassa jotain jotta voisin saada ison palkan. Mä olen nähnyt, että mun kuuluu löytää työ josta mä nautin, josta mä saan rahaa sen verran että voin toteuttaa mun unelmia ja jossa saan auttaa muita.

I found it. 

Mä löysin mun tien. Löysin sen jutun, jolla mun unelmat toteutuu. Nykyään mä voin käydä kaupassa tai tankata auton myös loppukuusta ennen kun uusi palkka tulee. Mä voin ostaa ekstemporee jonkun jutun, mitä en  pari vuotta sitten olisi voinut kuvitellakaan ostavani. Mä voin maksaa mun laskut, ilman että kyyneleet on silmissä ja mietin millä saan ostettua ruokaa. Mä voin tarjota mun kaverille lounaan, ilman että esitän että mulla muka on varaa. Mä voin vihdoin hengittää ihan koko kuukauden, koska kyllähän se on fakta, että jos tili on ihan kuiva niin hengittäminen on helvetin hankalaa.

Kun uskalsin lähteä mukaan vm maailmaan, sain samalla mahdollisuuden auttaa muita myös taloudellisesti. Kelaa, että sä voisit antaa jollekin mahdollisuuden siihen, että sen taloudellinen tilanne helpottaa!! Eipä olisi mun kohdalla tullut kuulonkaan moinen missään mun entisessä työpaikassa. Ei edes sillon, kun mulla oli oma kampaamo. Nyt mä saan antaa sen mahdollisuuden niille, jotka uskaltaa olla niin kuin mä ja mun tiimikaverit ja kollegat. Niille, jotka uskaltaa ottaa ne laput silmiltä ja antaa mahdollisuuden. Jos mä pystyin siihen, säkin pystyt siihen."
















tiistai 29. joulukuuta 2015

Toiset tykkää äitistä, toiset isistä

Mä pyörin todella paljon somessa, seuraan monia blogeja, facessa olen päivittäin ja samoin instassa. Mun työt tapahtuu aika paljon koneen ääressä, joten luonnollisesti some on siinä käden ulottuvilla.. Mutta nyt on alkanut tulla ähky. Oon oikeastaan aika sekaisin mun ajatusteni kanssa, kun tykkään somesta paljon, mutta se myös ahdistaa. Se negatiivisuus ja kyräily. Argh!



Toisen hyvä olo ja onnistuminen ei ole sulta pois. Se että joku laihduttaa keinolla, jota sä pidät huonona, ei ole mitenkään sulta pois. Se että joku tykkää olla paleo, ei ole sulta pois. Somessa arvostellaan ihan jäätävän paljon toisia. Niin paljon, että mua ihan sattuu mahaan kun ajattelen niitä juttuja, mitä luen päivittäin. Oksettaa. Haukutaan, dissataan, nauretaan ja nostatetaan omaa naamaa. Mä en usko, että kukaan meistä on toista parempi. Ei ainakaan ne, jotka suuna päänä on dissaamassa muita aina ja kaikesta. Eikä nekään, jotka vaan taustalla hymähtelee. Tai ne jotka ei edes niitä lue. 

Kaikissa meissä on sama määrä hyvää ja pahaa, eriasia on että kuinka niitä käytetään. 

Joillekin on tosi luontaista olla iloinen, ystävällinen ja huoleton. Toisia se ärsyttää. Joillekin on tosi luontaista marista kaikesta, nähdä kaikessa vaan jotain vikaa ja keksii valituksen aihetta mistä vaan. Toisia se ärsyttää. 

Ja nyt mua ärsyttää ja paljon minä itse. Itse me ollaan hyvin pitkälti vastuussa omasta hyvinvoinnistamme ja voimme määrittää tosi paljon sitä, miten ja mistä asioista meidän päivät koostuu. Miksi mä sitten luen noita juttuja, seuraan ryhmiä tai palstoja joissa aina on joku jonka mielestä joku toinen tekee väärin? Miksi mä altistan itseni kaikelle sille negaatiolle, kun voisin vaan sulkea silmäni siltä. Kääntää selän ja katsoa sinne suuntaan mistä mä saan energiaa, voimaa ja hyvää oloa? En osaa sanoa. Jonkunlainen someriippuvuus se kai on. 

Jonain päivinä selaan facebookia enemmän ja joskus vähemmän. Joskus kuljen puhelin kädessä pöntöllekin ja joskus se on jossain, en edes tiedä missä. Heti kun se on siellä -en tiedä missä- olo on kevyempi, ei tarvitse seurata ja tykätä jokaista päivitystä eikä tarvitse lukea niitä surullisten ihmisten surullisia dissauksia. Mutta samalla ahdistaa. Entä jos jollain asiakkaalla on just nyt tärkeää asiaa? Entä jos tarhasta soitetaan? Entä jos entä jos.. Onkohan kellään muulla samanlaisia ajatuksia?   Mä en tykkää kun mun puhelin soi, siis se puhelun tai viestin ääni on rasittava. Tottakai se, että joku soittaa ja kaipaa mua niin on aina yhtä ihanaa, mutta pidän usein äänettömällä puhelinta Ihan vaan siksi että se ääni ei ole kiva. Sen sijaan sitten tarkistankin puhelimen kokoajan, onko tullut viestejä tai puheluita, koska en kuule kun niitä tulee. Ja näin ollen olen taas ihan kiinni kännykässäni. Melkonen oravanpyörä :D

En halua luopua facesta, instasta enkä blogeista, mutta jotain ratkaisuja mun täytyy tehdä. En halua ensi vuonna miettiä näitä samoja asioita. 

Sanotaan, että ne viisi ihmistä jotka on eniten sun lähellä, tekee eniten sut. Eli jos vietät paljon aikaa surullisten kanssa, se tarttuu suhun. Jos sun ympärillä on paljon vihaa, se tarttuu suhun. Jos ihmiset jotka sua ympäröi, on iloisia, positiivisia, hassuja ja uskoo unelmiinsa, nekin ominaisuudet tarttuu suhun. Valitse siis tarkasti kenen kanssa aikaasi vietät. 

Kuitenkin, uskon että myös somella on vahva merkitys tässä asiassa. Some määrittää ihan varmasti meidän mielentilaa päivittäin. Olen jo alkanut blokkaamaan mun feedistä sellaisia henkilöitä tai ryhmiä joista mulle tulee huono fiilis. Huomaan, että saan aika paljon ja usein painaa sitä "älä seuraa tätä ryhmää tai henkilöä". Kuitenkin näitä edelleen siellä feedissä on ja mua ihan yllättää se, kuinka paljon negatiivisuutta oikeesti meidän ympärillä on. Mä olen myös luonteeltani sellanen, että imen energioita paljon itseeni. Hyviä ja huonoja. Toisen hyvä olo tarttuu, mutta samoin huono olo. Ihan sama juttu se on somessa, imen ihan liikaa itseeni sitä negatiivisuutta ja haluankin siitä eroon. 

Olen pohdiskellut itseäni paljon. Miettinyt omaa muutostani, taustojani, läheisiäni ja kaikkien niiden vaikutusta mun minään. Toiset reagoi energioihin helpommin ja toiset ei niin helposti. 

Mä huomaan, että olen tämän vuoden aikana kasvanut tosi paljon ihmisenä. Ennen mun oli tosi vaikea katsoa ketään silmiin. Ahdisti ja tunsin itseni uhatuksi. Nyt huomaan, että yhä useammin saan itseni kiinni siitä, että katson muita suoraan silmiin. Ei mulla ole mitään salattavaa, mä voin katsoa silmiin ja mua saa katsoa silmiin. Samoin toisen ihmisen kosketus. Ennen mulle tuli tosi vaivautunut olo jos joku halasi mua (ei koske Jaria ;)). Nykyään halaaminen on ihan ok ja se tuntuu hyvältä. Toki tässä on vielä askelia siihen, että se tapahtuu luentevasti, saati että mä tekisin halialoitteen. Mulla on itseni kanssa levollinen ja hyvä olla. Mä tykkään itsestäni. Nautin yksinolosta ja kun katson peilistä kasvojani, voin sanoa että mä olen hyvä tyyppi. En kaikkien mielestä, mutta ainaki omastani ja se on jo aika paljon sanottu multa. Minä, joka olen itkenyt öitä ihan vaan siksi, että vihaan itseäni. Minä, joka olen perunut tapaamisia ja menoja koska mua kuvottaa minä. Nyt jos joku ei musta tykkää tai siedä mua niin voi voi. ;)



Mä olen miettinyt niitä viittä ihmistä joiden kanssa vietän eniten aikaa. Miettinyt, että onko ne ne ihmiset jotka haluankin siinä olevan, vai kaipaisinko niihin ehkä jotain muutosta. Uskon, että siihen ei ole yhtä ja ainoaa vastausta. Mun perhe on tottakai se kenen kanssa aikaa eniten vietän ja haluan viettää. Mutta muuten, ehkä ensi vuosi tuo siihenkin asiaan muutoksia. Ei liikaa suunnitelmia, mennään vaan virran mukana. Koitetaan nauttia jokaisesta hetkestä ja oppia joka päivä jotain uutta. Koitetaan kasvaa ihmisinä ja oppia hyväksymään nekin, jotka ajattelee eri tavalla kuin sinä. Loppujen lopuksi kuitenkin sä itse olet omasta tahdostasi niiden ihmisten kanssa, seuraat niiden juttuja ja imet niitä energioita, oli ne sitten positiivisia tai negatiivisia. 

Paljon törmään sekä somessa, että livenä myös siihen oman egon pönkittämiseen muiden varjolla. Joku sanoo että taas ollaan kipeinä, niin toinen jo sanoo että me ollaanki koko perhe oltu jo kaks viikkoa kipeenä. Yksi mainitsee, että kasvatin hienot kukat niin toinen jo mainostaa omaa puutarhaansa. Aina askeleen edellä muita. Ei näin! Ei sun tarvitse aina olla parempi kuin muut, ei sun tarvitse muistuttaa kuinka sulla on aina vähän rankempaa kuin muilla. Joskus voit vaan silittää olkapäätä ja sanoa, että ymmärrän. Tai että wau, hienosti tehty. Se antaa sulle ja sille toiselle paljon enemmän kuin uskotkaan.

Kaikki nämä ajatukset kertoo mulle itsellenikin, että pitkä tie on kuljettu. Paljon kiviä ja kantoja ylitetty ja alitettu, mutta eteenpäin on päästy. En todellakaan sano, että nyt mä olen valmis ja varmasti tulee päiviä kun unohdan kaiken tämän, mutta nyt on hyvä olla.



perjantai 4. joulukuuta 2015

Vanhemmuuden haasteet

Olen pidemmän aikaa jo miettinyt kirjoittavani tästä aiheesta, mutta ei ole tullut sopivaa hetkeä asialle. En tiedä onko vieläkään sopiva hetki, mutta ainakin yritän. Mä olen kolmekymppinen ihan tavallinen tallaaja. Olen vaimo, äiti ja äitipuoli. Tosin miellän ainoastaan tuon vaimon ja äidin roolit itselleni, äitipuoli ei sovi mun suuhun :) Yritän hoitaa kaikki roolini niin hyvin kun voin. Haluan mun läheisilleni vain parasta ja joskus jopa niin kovin, että unohdan oman itteni.. Olenhan mä kuitenkin myös mä.

Tiedän, että koko tämä meidän perheen tilanne on joillekin outo ja outoja asioita koitetaan usein "murskata". Koitetaan löytää niitä epäkohtia, vaikka itse uskon, että hyviin puoliin keskittymällä kaikilla olisi kivempaa. Me kaikki meidän perheen neljä vanhempaa tehdään ihan satalasissa kaikkemme, että nuo molemmat lapset on onnellisia ja tuntee että niitä rakastetaan eniten maailmassa. Meille tämä ei ole yhtään outo tilanne, meille tämä on se "normaali" vaikka se ei teille muille sitä ehkä olekaan.


Kuitenkin, kun koittaa hoitaa kaikki roolit niin hyvin kun voi, niin pitäisi pystyä seistä selkä suorana eikä antaa arvostelujen musertaa. Joskus niin kuitenkin käy. Ei onneks kuitenkaan sillon kun poika 5v toteaa, että mä olen maailmassa vaan siks että olisin sen palvelija. ;)

Sillon kun käy niin, että arvostelu kolahtaa, mä  menen lukkoon. Mietin, että onko asia tosiaan niin. Kuitenkin se, että mä tiedän tekeväni parhaani, palauttaa mut maan pinnalle. Sanon aina lapsillekin, että se riittää kun tekee parhaansa. Yhtälailla se koskee muakin. Ja kaikkia meitä vanhempia. Vanhemuus on todella haastava ja vastuullinen rooli. Mä ainakin mietin usein, että kunpa saisin kasvatettua noista kahdesta vahvoja aikuisia. Itsenäisiä, ystävällisiä ja muut huomioonottavia. Reiluja ja rohkeita. Joskus pelottaa, kuinka iso vastuu noista lapsista meillä on. Kunpa ne voisi aikuisina miettiä, että mulla oli hyvä lapsuus. Varmasti tulee se aika, kun mä olen ihan paska, mutta koitan senkin kestää ja tehdä silloinkin vaan parhaani.

Kun luen uutisia, saan välillä kylmiä väreitä. Alkaa pelottaa. Miten sitä voisi suojella noita pieniä ihmeitä, tarjota niille mahdollisimman hyvän tulevaisuuden? Ne ajatukset ahdistaa joskus ihan liikaa ja sillon onkin pakko vaan pysähtyä ja miettiä itseäni vanhempana. Haasteen mun vanhemmuuteen tekee tosiaan se, että mä olen äiti ja äitipuoli. Tai no, en tiedä onko se haaste vai mikä, mutta kuitenkin.. Ehkä joku tietää mistä puhun. Voiko olla omalle lapselle ja toisen lapselle joka tuntuu omalta, tasa-arvoinen? Voinko mä kasvataa ja kohdella noita tasa-arvoisesti ja reilusti? Näitä asioita multa joskus kysellään ja olenkin miettinyt niitä paljon. Mä olen sitä mieltä, että voin.

Siksi sanon noin, että uskon vahvasti siihen, että vaikka noi 9v tyttö ja 5v poika olisi molemmat mun omia biologisia lapsia niin niitä kohtelisin joka tapauksessa eritavalla. Mutta ei epätasa-arvoisesti. Eri tavalla siksi, että toinen on tyttö ja toinen on poika. Eri tavalla siksi, että toinen on 9v esiteini ja toinen on 5v lapsi. Eri tavalla siksi, että toinen asuu mun kanssa kokoajan, toinen joka toinen viikko. En ole koskaan kokenut, että toinen olisi vähempi arvoinen.

Mietitäänpä hetki..

Julkaisen toisesta ehkä enemmän kuvia kuin toisesta, koska toisen kanssa olen päivittäin ja toisen kanssa puolet vähemmän. Silti rakastan molempia ihan yhtä paljon.

Toisen kanssa olen ehkä matkustanut enemmän kun toisen kanssa. Mutta kun tällä toisella on myös toinen perhe, jonka kanssa se saa matkustaa.

Leikin ehkä toisen kanssa enemmän kun toisen kanssa, mutta sillon kun molemmat on kotona, ne ei kaipaa äitiä häiritsemään leikkeihin ja ne riidoista huolimatta tykkää leikkiä yhdessä.

Olen jossain asioissa tiukempi 9v:lle kuin 5v:lle. Kyllä, mutta siihen ei liity mitenkään se, että toinen on oma ja toinen on puoliksi oma. Siihen liittyy vaan se, että toinen on vanhempi ja toinen nuorempi.

Lellin (onko toi edes sana?!)  tota 5v:tä enemmän. Ehkä joo joskus, mutta en sillon ku molemmat on kotona. Ja sillon kun tyttö oli pieni, lellin sitä ihan samalla tavalla kuin nyt meidän pienempää. Ehkä jopa enemmän, koska se oli niin uutta ja jännää elää yhtäkkiä lapsen kanssa.

Olen aiemmin työskennellyt monta vuotta päiväkodissa. Nähnyt paljon paljon paljon erilaisia lapsia, erilaisilla taustoilla, erilaisilla vanhemmilla, erilaisilla arvoilla ja erilaisilla taidoilla. Olen oppinut niiden vuosien aikana todella paljon lapsista ja lasten kasvattamisesta. Olen saanut paljon hyvää palautetta vanhemmilta ja kokenut olevani tosi hyvä lasten kanssa. Osaan lukea lapsia ja tiedän aika hyvin mitä mikäkin ele ja ilme tarkoittaa. Tiedän millon lapsi tarvitsee unta ja millon ei. Tiedän millon lapsi kaipaa läheisyyttä ja millon omaa rauhaa. Tai no, en voi sanoa että tiedän, mutta aika hyvin osaan arvioida. Olen ehkä tuonut paljon päiväkodin arkea kotiinkin. Hyviä ja huonoja puolia. Hyviä koitan vaalia yhä edelleen, huonoista koitan päästä eroon..

Hyviksi asioiksi koen ainakin sen, että pääasiassa meillä syödään säännöllisesti. Kello 8, 11, 14 ,17 ja 19-20 lapset saavat ruokaa. Ne ei saa napostella milloin mitäkin, vaan ruoka-ajat on ruoka-ajat. Tottakai joustan yhä enemmän ja enemmän näistä, mutta kuitenkin pyrin että runko pysyy. Päiväunia meillä nukuttiin hyvin pitkään aina kello 12. Nyt ihan viimeisen puolen vuoden aikana poitsukin on alkanut jättämään päiväunet väliin, poikkeuksia lukuunottamatta. Lepohetki pidetään silti. Hetki, että rauhoitutaan ja annetaan aivoille ja keholle lepoa. Karkkipäivä on kerran viikossa. Limut ja mehut lasketaan karkkipäivän herkuiksi, ei arkipäivän juomiksi. Pleikkarilla tai Ipadilla tms pelataan myöskin kerran viikossa. Siitä olin aikaisemmin todella tarkka, ärsyttävän tarkka voisi jonkun nimeltämainitsemattoman isin ja parin lapsen mielipide olla, mutta nyt olen ehkä jo siitäkin vähän oppinut joustamaan. Joskus sunnuntainakin saa pelata ;) Haluan kuitenkin kannustaa omia lapsiani liikkumaan, leikkimään ja käyttämään mielikuvitusta. Pysymään lapsina niin kauan kuin mahdollista, vaikka yhteiskunta yrittääkin painostaa tässä asiassa. Jonkun mielestä nämä on ehkä tiukat rajat? Mun mielestä ei. Mun mielestä meillä asuu kaksi hyvinkin onnellista lasta kaikesta huolimatta. Molemmilla on ihan tässä vieressä neljä aikuista jotka rakastaa ja pitää huolta.

Niitä huonoja puolia mitä tarhasta olen kotiin tuonut? No esimerkiksi sen, että edelliset leikit siivotaan ennen kuin uusi leikki otetaan tilalle. Todella ärsyttävää lasten mielestä, mutta uskokaa tai älkää, siinäkin olen viime aikoina hellittänyt otetta aika paljon. Kuitenkin huomaan, että varsinki tuo tyttö tykkää siivota. Se on tajunnut sen, että pääsee helpommalla kun siivoaa aina vähän kerrallaan, eikä isoa kaaosta päivän päätteeksi. Kuitenkin, aina nukkumaan mennessä huone täytyy olla siistii. Todella vaativa äiti siis ;) Ja kyllä, joskus ne menee nukkumaan kun huono on sotkunen ja mä olen ihan fine sen kanssa. Joskus! No nukkumaan meno, niin.. Päiväkodissahan lapset saa levätä tai nukkua. Kuitenkin täytyy ainakin levätä. Yleensä ne jotka unta kaipaa, nukahtaa puolessa tunnissa ja ne jotka ei kaipaa unta, ei nukahda. Aikalailla samaa ohjenuoraa noudatan kotonakin. Illalla kun muksut menee nukkumaan, seurailen miten ne nukahtaa. Lähes aina puolessa tunnissa molemmat on unessa ja sitä olen pitänyt merkkinä siitä, että nukkumaanmenoaika on oikea. Aamulla kumpikin herää ilman että täytyy väkisin herättää. Sekin mun mielestä kertoo jotain. Toki itse käytän näissä ihan vaan maalaisjärkeä ja omaa kokemusta, voi olla että olen väärässäkin :)

Muiden lapsia hoitaessa näin paljon kaikenlaista. Näin yliväsyneitä lapsia joihin ei vanhemmat saanut kontaktia. Näin niitä jotka kaipasi rakkautta ja rajoja, sen vaan näkee lapsesta.  Mä en halua että kukaan ajattelee mun lapsista noin. Mä haluan, että kaikki te ja erityisesti molemmat noista lapsista tietää, että rakastan niitä ylikaiken. Mun perhe on mulle kaikki kaikessa. Menee kaiken edelle. En koe siitä häpeää tai huonoa omatuntoa. En suostu pyytelemään anteeksi mun tapaa toimia, koska voin kertoa; punnitsen omia tekojani ja toimintatapojani kyllä todella paljon ja mielestäni mä olen oikeasti hyvä äiti. Molemmille <3




keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Älä tee niinku mä teen, vaan tee niinku mä sanon?!

Pitkästä aikaa asiaa. Tai ei asiaa, mutta kirjottelenpa silti. Oon nyt pidemmän aikaa kuunnellut eri ihmisiltä sitä, että hitsi kun pitäis saada se kymmenen kiloa pois tai pitäis saada viisi kiloa pois jne.. Tiedätte varmaan tilanteen? No, minä siihen sitten, että ei se ole kuin siitä päätöksestä kiinni. Kun vaan nyt päätät, että hitto sentään mä tiputan ne 10 kiloa pois ja sit pysyt siinä päätöksessä. Abaut kaikki me tiedetään kyllä, että miten se tapahtuu, mutta toteutus vaan ontuu hiukan..

Noh, kun mä nyt olen siitä niin hyvä puhumaan ja kannustamaan muita, niin ehkä mäkin lähden tekee asialle jotain. Tavallaan voisin vain olla tyytyväinen itseeni ja tähän painoon, mutta tavallaan voisin myös haastaa nyt itseni ihan oikeesti ja tiputtaa 10kiloa. Okei, jos mä nyt siitä kerran jo alan vihjailemaan niin hoidetaan homma kotiin. Tiedän että en ole mikään överi läski enää, mutta en mä mikää ihannepainoinenkaan ole, joten lähdetään sitten tavoittelemaan sitä. 

-10kg kesään mennessä.

Miten se sitten tulee tapahtumaan mun kohdalla? 

No ensinnäkin nyt, kun teen siitä julkista niin senhän on pakko tapahtua. Ja se tapahtuu. Uskon, että aika pienillä korjauksilla tapahtuu jo paljon. Arkena syön jo nyt ihan oikein; hyvässä suhteessa rasvaa, protskua ja kasviksia. Hiilareita saan kasviksista ja marjoista ja hedelmistä, eli muusta en niitä juurikaan tarvitse. Syön neljä kertaa päivässä, se sopii mun päivärytmiin hyvin. Lisäksi mä rakastan puhdasta ruokaa josta tulee hyvä olo, ja vihaan höttöruokaa josta ei tuu hyvä olo. Eli ei tää homma ole kovin vaikeaa, kun vaan vähän alkaa panostaa itseensäkin. 

Missä ne korjaukset sitten tapahtuu? 

1) Viikonlopuissa.

Viikonloppujen syömiset mulla on ollut taas hetken aikaa ihan retuperällä, en syö säännöllisesti, napsin herkkuja, unohdan veden juonnin, leivon, en syö aamupalaa... Johan siinä on syitä. Syitä, jotka tiedostan mutta en ole halunnut myöntää. Mulla ei ole enää sellasta hullua makeanhimoa mitä oli tai muitakaan ruoka-aine himoja, mutta se on se tapa. Tyhmä tapa, mutta onneksi sekin on vaan asenteesta kiinni. Mä en voi edes kuvitella, että söisin levyn suklaata, karkista tulee tosi pian ällö olo, sipsit ja muut ei iske, mutta leipominen sitten senkin edestä. Juuri tossa puhuttiin kaverin kanssa, että nyt kun on fitskut niin on liian helppo syödä vähän sitä ja vähän tota kun vatsa ei enää reagoi niin vahvasti kuin ennen. Fitskut pitää huolta, että huonompikin ruoka pilkkoutuu niin ettei ole turvonnut olo kokoajan ja sen myötä onkin helpompi lipsua. Eli sille asialle stoppi nyt ;) 

2) Liikunnassa

Toinen ongelma on liikunta, en yksinkertaisesti uskaltanut liikkua juuri ollenkaan kun toi polvi oli niin rikki. Se on tekosyy. Tai alkuun ei tietenkään ollut, sillon kun se oli oikeesti tosi kipee niin hullukaan ei oisi voinut liikkua, mutta nyt siitä ajasta on jäänyt päälle se liikkumattomuus. Pelkään, että satutan sen uudestaan tai teen lisää hallaa jos lähen salille tai jumppaan. Koska oon vähän sellanen -keikki peliin- tyyppi. Eli täysillä tai ei ollenkaan ja siksi se on jäänyt siihen ei ollenkaan-moodiin. Ja mun mielestä se on tekosyy. Kyllä mä voin treenata rauhallisemminkin, mustahan se vaan on kiinni. Lenkillä oon käynyt jo muutaman kerran ilman kipuja, mutta rappusia alas mennessä vihloo ihan hemmetisti. Eli rappusia kun välttelen niin homma toimii. Ja kun vaan muistan sen, että ei tarvii vetää täysii. Muutenkaan ei ehkä tee yhtään huonoa keskittyä vähän kevyempään treeniin ja antaa kropalle uudenlaista ärsykettä. Ennen piti juosta, lataa salilla niin paljon painoja kuin mahdollista, tehdä ryhmäliikunnassa ne kaikkein raskaimmat liikkeet ja rääkkii itteni ihan piippuun. Jos nyt antaisikin itselle mahdollisuuden siihen kävelyyn, kehonhuoltoon ja hyvän pohjan rakentamiseen. En usko, että se on ihan huono lähtökohta. Talollekin rakennetaan ensin vankka perustus ja sen jälkeen aletaan kikkailemaan. Mä olen tehnyt vähän väärin päin ja ehkä toi polven hajoaminen oli muistutus siitä. 


No, nyt tästä tuli sitten taas kerta heitolla julkista. Ehkä tämä tän myötä tuleva paine on ihan hyvä mulle, mutta enemmänkin haluan näyttää esimerkkiä että kyllä se on mahdollista kun niin vaan päättää. 10kiloa ei ole paljon, jos miettii että mullakin on takana jo 30kiloa. Senki mä tein, joten kyllähän mä tämänkin teen. Mietin myös, että palkkaisin itselleni personal trainerin. Se on tosiaan ihan mietintä asteella, mutta jotenki olisi tosi kiva kokea ja nähdä se puoli tälläsessä projektissa. Itse osaan tsempata ja valmentaa, mutta olisi itse kiva olla asiakkaan roolissakin ja nähdä se puoli valmennussuhteesta. Katsellaan mitä tapahtuu :) 

Joka tapauksessa, tervetuloa mukaan matkalle kohti kevyempää kesää. Mä ainakin olen ihan liekeissä ja toivon että saan luotua uskoa myös teihin muihin samassa tilanteessa oleviin :) 

Ja hei te lähellä asuvat, lenkille lenkille lenkille!! Mä toki huutelen teidän perään, mutta huudelkaa tekin niin en koe olevani niin tungetteleva ja painostava kun joka ilta kinuun lenkkiseuraa ;) Yksin on ihan kiva välillä käydä puhdistamssa omia ajatuksia, mutta kyllä seura on tarpeen varsinkin pimeinä iltoina. Ei tarvitse sit juosta yksin hädissään vaan voi tosiaan kävellä ja keskittyä siihen pohjan rakentamiseen.





maanantai 19. lokakuuta 2015

Surullisia muistoja tältä päivältä?

Olen tässä viikonlopun aikana muutamaankin kertaan törmännyt epäilijöihin ja dissaajiin.. Tai kuullut näitä tarinoita. Onhan näitä tässä parin vuoden aikana ollut ihan kiitettävä määrä muutenkin, mutta nyt taas asia jotenkin noussut pinnalle. 

Tiedättekö, ne tyypit jotka nauraa selän takana ja välillä päin naamaakin, kun puhun tai mainitsen fitskut.. Ensinnäkin, en mäkään naura sulle kun sä kerrot et oot ihan hurahtanu Crossfittiin tai että Spiruliina on nyt se juttu, the thing. En mäkään naura, kun sä sanot että Paleo on ainoa oikea ruokavalio ... No, ymmärsit pointin. En voi käsittää sitä, mikä tarve ihmisillä on lytistää toista. Nouseeko sun ego sillä? Onko se sulta pois, että joku oikeesti voi selkeästi paremmin ja on energisempi kun keho saa ravintoaineita? Onko se sulta pois, että haluan antaa saman mahdollisuuden myös muille, mitä itse olen saanut ja hyväksi kokenut. Kyllä mä hyvää kampaajaakin suosittelen.

Tiedän että verkostomarkkinointi ja pyramidihuijaukset jne pelottaa sanana, mutta entä niinku jos mietitään ihan faktoja? Tiedätkö sä tarpeeksi asioista, että voit alkaa dissaamaan? Tiedätkö sä tästä mun duunista ja näistä tuotteista niin paljon, että voit oikeesti kertoa faktoja joita mä en tiedä? Vai luuletko sä vaan tietäväsi? 

Mä itseasiassa tänään aamulla mietin sängyssä maatessani että miksi.. Miksi mä himoitsen edelleen joka aamu sitä aamujuomaa ja miksi mä nousen sängystä illalla jos on resto jäänyt ottamatta? Noh, ensinnäkin siksi, että mä olen _ihan eri ihminen_ kuin pari vuotta sitten.. On aika koomistakin lukea facebookin noita "muistoja" jotka aina ilmestyy omalle seinälle.. Mun jokainen status on ollut tyyliin "väsyttää, Vi****uttaa, ei jaksa, ei kiinnosta, saanko nukkua, kaikki on huonosti, kaikki menee pepulleen, mahaan sattuu, närästää, tekee mieli suklaata ja karkkia, haluan pitsaa, tylsää, turhauttaa..." Jatkanko vielä listaa? Nyt mun päivät, ajatukset ja päivitykset koostuu jostain ihan muusta. Hyvästä olosta, hyvistä unista, energiasta ja kevyestä olosta. 

On silmät auennut ihan uudella tavalla siihen, mikä on hyvää oloa. Se ei ole se hetkellinen hyvänolon piikki mikä tulee suklaasta. Se ei ole se sohvalla makoilu ja karkin syönti.. Ei todellakaan. Hyvä olo on nykyään se keveys, rentous, puhtaus, elämänilo ja positiiviset sekä hyvinvoivat ihmiset mun ympärillä. Hyvä olo on se, kun aamulla herään miettien, että taas olen illalla nukahtanut ihan huomaamattani ja aamulla herään ilman, että ensimmäinen ajatus on "koska saan taas nukkua".. Se on sitä että päätä ei särke joka päivä ja maha ei ole kipeä kokoajan. Se on myös sitä, että herkuttelujen jälkee huomaan sen ahdistavan tukkoisen olon enkä halua jatkaa sitä. Se on sitä, että käyn kaupassa enkä edes muista mennä karkki ja suklaa hyllyjen luokse, kun ne ei vaan ole mielessä 24/7. Kiitos tästä kaikesta fitskuille!

Toi mun statuspäivitys juttu on aika hauskakin huomata. Kiitos facebook ja tämä sovellus juttu joka aina kertoo mitä tapahtui tänä päivänä menneinä vuosina. En ole ihan oikeasti edes tajunnut miten huonosti oon voinut ja miten negis olen ollut. Tänä päivänä katson kun mun seinä täyttyy just sellasista statuksista joita itse tein vielä joku vuosi sitten. Mietin, että miksi. Miksi sä et tee asialle mitään, jos kaikki on niin kurjaa? No, en mäkään tehnyt.. Tai  itseasiassa luulin tekeväni. Luulin, että se jumppatunti pari kertaa viikossa ja se että syön salaattia välillä on sitä mun -kyllä mä teen tälle asialle jotain-.. No, kuitenkin voin huonosti. Ajattelin, että se nyt vaan on mä. Mä olen sellanen. Ehkä sä ajattelet samoin? Ehkä sä ajattelet, että kaikki vaan kuuluu olla vähän plaah, kuuluu sairastella, nukkua huonosti, käydä töissä mistä et tykkää, pahaolo ja ahdistus kuuluu näihin ruuhkavuosiin. Niin kai mäkin luulin. 


En mä tiennyt mitään ravinnosta, ravintoaineista, liikunnasta tai hyvästä olosta. Ajattelin, että jos mun lautasella on tomaattia ja syön vaan puoli levyä suklaata niin se on jo aika hyvä saavutus. Tai että käyn kävelemässä lammen ympäri ja vähä hengästyn sekä jollakin jumppatunnilla vähän pomppimassa niin oon urheilija. Mä ihan oikeasti ajattelin niin. En tiedä olenko ehkä ainoa joka ajattelee noin mustavalkosesti, mutta ei kai sen niin väliäkään. 

Mun mielestä sillä on väliä, että tänä päivänä toi kaikki on historiaa ja mä voin hyvin! 

En tiedä onko se vaan se, että mun muutos on tapahtunut juurikin fitskujen myötä niin närästää joitakin vai oisko se ihan sama oisko se tapahtunut vaikka karppauksen, paleon, fastin proteiinipatukoiden tai vaikka kaalikeittokuurin myötä? Vai onko se se, että elätän itseni sillä että tarjoan myös muille mahdollisuuden kokeilla fitskuja ja voida paremmin? 

Jos mulla olisi oma vaatekauppa, niin menisitkö silti mun naapuriin ostamaan farkut ettet vaan auttaisi mua elättämään itseäni? Koska mähän hyötyisin siitä että ostat farkut just multa. Tai nauraisitko sä mulle, että tossa naapurissa on paljon parempia ja laadukkaampia ja vähemmän pellavaa sisältäviä vaatteita? Ja että en mä sulta osta kun sun myymissä vaatteissa on pellavaa enemmän ku noissa toisissa? Entä jos se pellava olis just se avainsana siihen, että mun vaatteet on laadukkaita, eettisiä ja ne kestää kovaakin kulutusta? Nämä on tosi kärjistettyjä esimerkkejä, mutta mä aina mietin asioita eri esimerkkien kautta. Kuulen välillä mun työkavereilta, että "joo toi kaveri sano että haluis kyllä kokeilla tuotteita, mutta ei halua tilata niitä koska mä hyödyn siitä" WTF?!?! Mistä lähtien se, että kaveria autetaan aina, on muuttunut siihen että en todellakaan tee niin jos mun kaveri siitä hyötyy?! EN YMMÄRRÄ! 

Tästä tuli vähän hyökkivä kirjoitus ehkä, mutta joskus täytyy vaan sylkeä pihalle nämä ajatukset :) 


torstai 15. lokakuuta 2015

Kun uni ei tulekaan

Kuten moni tietääkin, mulla oli ennen todella pahoja uniongelmia. Nuorempana olen nukkunut kyllä ihan hyvin, menin aina ajoissa nukkumaan ja päivät jaksoin ilman päiväunia. Joskus parin kympin jälkeen alkoi ongelmat. Muutama kurja tapahtuma laukaisi paniikki ja ahdistuneisuuskohtaukset, jojoilin niihin aikoihin painoni kanssa paljon, olin erilaisilla laihdutuskuureilla ja sitten taas mätin hampurilaista napaan kaksin käsin. Niistä ajoista jäi jälki.

Vuosia elin siten, että illalla en saanut unta, heräilin öisin, aamulla väsytti, päivällä väsytti. Mikään uni ja lepo ei riittänyt mulle. Nukuin päiväunia aina kun se oli mahdollista ja sitten vaikean raskauden sekä pojan koliikin myötä väsymys meni jo uupumuksen puolelle ja olin sen takia sairaslomalla. Ohjeena oli pysyä sängyssä ja vaan levätä.

Noi ajat on kaukana takana ja tuntuu hurjalta ajatella miten loppu olen ollut. On kausia, joista en edes muista mitään. Ajattelin aina öisin valvoessani, että maksaisin mitä vaan siitä että saisin nukuttua hyvin. Mikään ei vaan auttanut. Muistan kun tuijotin ulos ikkunasta miettien, miksi en voi vaan nukkua. Istuin pimeässä olohuoneen sohvalla ja odotin aamua. Kävelin unettomana ympäri kotia ja joskus lähdin lenkille. Pelkäsin iltoja ja välttelin nukkumaan menoa.

Syy miksi kirjoitan tästä nyt, on se, että taas mä valvon. Uni ei vaan tule. Makaan sängyssä, kuuntelen kun muu perhe nukkuu mutta itse en saa unta. Ne vanhat muistot palaa elävästi mieleen. Ainoa ero on se, että nyt mä en pelkää. Nyt en stressaa, vaan oikeastaan nautin. Tiedän, että ensi yönä uni taas tulee ja tiedän, että jaksan huomisen kyllä. Väsymys ei ole enää hallitseva tekijä mun arjessa. Viimeiset 1,5 vuotta mä olen elänyt ilman uniongelmia ja tiedän, että tämä on vaan poikkeus. Viimeiset 1,5 vuotta mä olen nukkunut niin hyvin, että aamuisin ihmettelen kuinka se on mahdollista. Kun illalla tulen sänkyyn, ei mene kuin hetki ja olen jo unessa. Aamulla herään kiitollisuuteen.

Uniongelmat on jotain niin kamalaa, etten toivo niitä kenellekään. Väsymys syö sua, sun perhettä ja kuluttaa sun voimia hiljaa nakertaen. Se on kuin hidas kuolema, tuskallista kidutusta. Väsyneenä eläminen on kuin olisi sumussa. Unohtelet asioita, itket herkästi, hermostut  pienimmästäkin ja voit huonosti koko ajan. Joskus kun menin lääkäriin valittamaan väsymystäni ja se totesi että nuku enemmän niin ei väsytä, purskahdin itkuun.

Ajattelin aina, että mun elämä vaan on sellaista. Mä vaan olen väsynyt ja se siitä. Olin jo tottunut siihen. Niin tottunut, että vielä edelleenkin ihmettelen miten hyvältä tuntuukin nukkua hyvin. Yhä edelleen poika herättelee öisin, mutta aamulla en edes muista sitä. Päivittäin olen kiitollinen siitä, että löysin itselleni avun hyvään uneen. Päivittäin mietin, kuinka ihanaa on kun saa nukkua hyvin. Rakastan omaa sänkyäni, rakastan nukkumista, rakastan nukkumaanmenoa ja heräämistä. (Kunhan saan herätä rauhassa omaan tahtiini ;))

Toivon, että kukaa teistä ei siellä valvo epätoivoisena. Toivon, että kaikki te unettomat löydätte itsellenne avun uneen, niin kuin minä löysin. Ei se aina ihmeitä vaadi. Minun ongelma oli loppujen lopuksi hyvin pieni, mutta kehon toiminnan kannalta suuri. Niin suuri, että se muutti koko minäni ja vaikutti koko elämääni. Nyt se on mennyttä ja toivon että jos tämä tarina kuulostaa sinun korvaan tutulta, niin usko pois, apua on kyllä tarjolla.

Nukkukaa hyvin <3